Happea. Kiitos!

Pakkomielteinen. ✔️Kyllä.

Jääräpäinen. ✔️Kyllä.

Pitkäjänteisyys ja harkitsevuus. ⁉️ Tuota. 

Talo on näitä piirteitä kovasti yrittänyt opettaa mulle.

Mullahan kävi tosiaanki niin, että yhdestä köökin hirsiseinästä tuli pinkki. 

Todella ruma pinkki.

Surullista. Surullista, koska peruuttamatonta.

Hirsiseinässä on se paha puoli, että kun sä sen kertaalleen sotket, ni sä et saa sitä enää takaisin sellaiseks kun se oli. Et mitenkään.

Kirjavan pinkki hirsiseinä ei näytä mitenkään päin hyvältä.

Mun seinä oli siis pilalla. Pahasti.

Pari päivää otti ihan helvetisti pannuun. 

Tunnelma oli masentunut.

Yritin miettiä vaihtoehtoja. Piti miettiä koko köökkiä ihan uudelleen.

No. En mä sitte keksiny oikeen muuta ku iskeä jämälankuista uudet seinät.

Saa kelvata kunnes keksin jotain muuta.

Ahistus lähti. Mä taidan pitää tästä näin. Tää on tämmönen kesäinen. 

Raikas ja kevyt. 

Kesä. Mul on ikävä kesää.

Kesää ja metsää. Sitä piti jotenki saada ripoteltua ympäriinsä.

Hain navetasta pari puulaatikkoa.
Putsasin, pesin.
 Lautashyllyt. Kesän tuoksua. Tai jotain.

Köökin sisäänkäynnin hirsiseinä valkoiseksi maalattuna.
Ikkunoista tulviva valo tuo kesän sisään.
Vaikka ulkona talvi onkin.

Mä rakastan kesää. Voisin hyvin elää ilman talvea.

Tai no. 

Yks päivä lähettiin aamupalalle ja retkelle metsään. 

Talviseen metsään. Hetki Narniassa.

Piti saada etäisyyttä Talosta. Ja etenkin köökin uudelleen remppailusta. 

Etäisyyden ottaminen on ensisijaisen tärkeetä raksahommissa. Sen oon oppinu. 

Se auttaa pitkäjänteisyyden ja harkintakyvyn opettelussa, hetkellinen etäisyys asioihin joita työstää. Niissä ominaisuuksissa mä oon ollu aina aika paska. 

Tai riippuu vähä. Duuneissa mä osaan. 

On se jännä miten se taito tippuu käsistä kun siirtyy oikeista työhommista näihin harrasteisiin. Joo. Ihmeellinen mieli.

Repovesi

Etäisyyden näyttämönä Repoveden kansallispuisto.
Vahva suositus.

Aurinkoinen talviaamu, tuoreen lumen kimmeltäessä, täysin hiljaisessa metsässä. 

Ei ketään, ei missään.

Tulen teko nuotiopaikalle. Aamiainen metsässä. 

Aurinko kimmeltää ja tuli loimottaa, rätisee. Mitään muuta ääntä ei kuulu. 

Pieni pakkanen. Lumi imee turhat äänet itseensä.

Metsän lumous.

Jos jotain pitäis suositella ihmisten ahdistukseen, ni sanon että menkää metsään! 

Mun ahistus jää aina sinne. Oli se iso tai pieni, henkilökohtainen tai maailman murhe. 

Kaikki jää sinne. Katoaa. Haihtuu vaan. 

Mä pidän vanhoista ikkunoista juurikin eniten siksi, miten ne päästävät valon sisään. 

Valo ei koskaan ole itsestään selvän suoraa, kuten uuden ikkunalasin läpi tullessaan.

Vanha lasi ei päästä valoa helpolla, se takaa aina hienoja kuvioita, valon eri sävyjä.

Ripaus metsää kotona. Talossa. Jota rakastan.

Vanha ikkunalasi maalaa valon aina omalla tavallaan.
Tähän en kyllästy. Ikinä.

Voi vi**u. Hirsiseinästä tuli pinkki!

Niin.

Viitisen vuotta oon kattellu köökin rumia hirsiseiniä. Jotenki hirmu tunkkanen fiilis.

Sitte mä tartuin siihen liidun valkoiseen maalitonkkaan.

En sen pitänyt näin mennä.

Kun mä ja Talo löysimme toisemme, hänet oli remontoitu rumaksi. 

Siis mun mielestä.

En ees oikeen ymmärrä miten saatoin ihastua siihen, sillä se ei näyttänyt yhtään siltä mistä mä pidän. Mut joku henki siinä kuiski. Kiusan henki noitui.
Todennäköisesti. Varmasti näin.

Ensinnäkin. Kaikki seinät oli levytetty umpeen, lattiat laminoitu ja joka rakoon tungettu kumimaista rakennusmassaa. 

Seinien välissä lasivillaa ja muovia. 

Nämä ovat osasyyllisiä siihen, miksi hirsiseinät ovat päässeet niin huonoon happeen. Happeen nimenomaan. Eli hapettomuuteen.

Hirsien pahin vihollinen on lasivillan ja muovin liitto. Hirren kuolema. Laho.

Hirsien väleistä oon putsannut  ja löytänyt vaikka mitä.
Kalsareista kolikoihin.

Ensimmäisinä vuosina revin köökistä seinät auki ja jätin kaksi niistä hirrelle. 

Tuskailin hirsien huonokuntoisuutta ja rumuutta.

Valkoinen maali hirsiseinille ei kuitenkaan ollut mielessäni vaihtoehto.
Pelkäsin kylmyyttä, liian kolkkoa ja steriiliä vaikutelmaa.

Toisen seinän käsittelin tummalla petsillä, piilottaakseni ruman pinnan ja lahovaurioiden jäljet.
Se vaikutti ihan asialliselta ratkaisulta. Hetken.

Ajan kuluessa sekin alkoi vaivata silmääni. Tunkkaisuus oli edelleen läsnä.

Viitisen vuotta tuskailin.
Sitten eräänä sunnuntai iltana, ahistuksen ollessa jo maksimaalista tasoa, tartuin siiheen valkoiseen maalitonkkaan. 

Maalasin yhden käsittelemättömän ruman seinän.

Rakastuin. Täydellistä. Tätä lisää kiitos.

Valkoinen hirsiseinä. En olisi itsestäni uskonut.

Omia muinaisia, juurtuneita mielipiteitä kannattaa siis haastaa.

Koko seinän olemus ikäänkuin ryhdistyi. Suoristui.

Valkoinen hirsiseinä voitti näin mut puolelleen.
No mistäs seuraavaksi sitte.
No tietty pitää maalata loputkin hirsipinnat. Eli ne, jotka on petsattu tummiksi. Ööö...

Hmmm...voi ny helvetti.

Anti-Strömsö momenttihan siitä seurasi. 

Voi perse. 

Se tumma petsihän sitte muutti liidun valkean maalin vaaleanpunaiseksi. 
Pinkiksi. 

Voi helvetti. Pinkki hirsiseinä on mulle jo aivan liikaa. 

Vastahan mä myönnyin siihen valkoiseen.

Alhaalla yksi kerros
VALKOISTA maalia, yllä kaksi.

Pinkkihän se. Edelleen.

Taistelu jatkuu. Nyt seinässä on kaksi kerrosta maalia. Toivottavasti se kolmannella taittuu.
Jos ei, niin sitten pitää hankkia jotain vähän vihreeseen taittavaa valkoista. Ehkä. Emmä tiiä.
Mitä useamman kerroksen maalia hirren pintaan länttään, sen kömpelömmän näköiseksi se menee. Maalin kerrokset kuristavat hirren kauniin muotokielen olemattomiin. 

Mut parempi sekin kuin pinkki. Mut. Voi vittuperkelesaatana.
Miks tää ei nyt ois voinu vaa mennä kerralla maaliin?
Maaliin valkoiseen.

Ja sitte vielä.

Nythän mun on itseasiassa maalattava vähän noita muitakin köökin seiniä.
Sisustettava vähän uudelleen. 

Muutettava huonekalujen järjestystä. Että tuota.

Tässä köökki-projektissahan taitaa mennä tän viikon kaikki illat. Ja viikonloppu.

Tää viikko kun olis ollut mitä mainiointa saattaa laajuennusosan salia valmiimmaks talven pakkasia ajatellen. Tehä niitä OIKEITA raksahommia, eikä tämmöstä fakin visuaalista fiksailua ja tussarointia. Säätöä ja sössimistä.

Mutku.
Nyt tässä vaan kävi näin. Enhän mä oo koskaan järjellä edenny.
Fiiliksella ja intuitiolla. Inspiraatio on nyt köökin laitossa. Ei pysty nyt muuhun.

Köökki on saatava kivaksi vaikka taikomalla.

No just näin.

Niin, että mitenkä ihminen voi rakentaa yhtä helvetin yksinkertasta ja suhteellisen pientä laajennusosaa piskuseen Talonraatoon viis vuotta. 

No just näin.

Kun ruma ja laho hirsiseinä alko ahistaa

Noni. Satamiljoonaa tärkeetä asiaa pitäis saada tehtyä ennen sitä oikeeta talvea. Liittyen eristämiseen, ikkuinoihin, rakoihin ja edelleen eristykseen. Ettei ois niin kylmä sitte.

Mutku. 

Maalaminen on terapiaa!
Käytän Uulan öljymaaleja hirsipinnoille.

Ne on semmosii liian vaativia hommia just nyt.
Koska pimeys. Se vie voimia.
Eikä osaa päättää mistä alkais.

Siispä. Pitää keksiä jotain pientä ja motivoivaa. Jotain mikä valmistuu nopeesti ja vaivattomasti.
Jotain mikä näyttää kivalta ja tällä tavoin antaa voimaa niihin tylsempiin hommiin.

Maalaaminen. Se on mun lääke tähän hetkeen.

JA mua on jo PITKÄÄÄN ärsyttäny köökin semmonen tunkkasuus yhellä seinällä.

Tää on se ahistavin seinä.

Talon hirret ovat jo selkeästi ainakin kerran kierrätetty. 

Joskus 20-luvulla kun tää Talo on rakennettu tähän malliinsa, niin näitä hirsiä ei taatusti ole silloin veistelty. Ne on kierrätetty vielä vanhemmasta talosta. Uskoakseni tämän Talon paikalla on seissyt aiemmin savupirtti-tyyppinen hökkeli. Hirret. Osa varmasti siitä savupirtistä ja loput mistä lie naapuritalon jämistä ehkä. Näyttää olevan vähän sitä mitä on sattunut saamaan.

 

Niin ja sitten joskus Talon katto on vuotanut piipun kohdalta.
Tästä on useita johtolankoja ja seurauksia. Mutta en mä jaksa niistä nyt sen enempää.

Puolet tämänkin seinän hirsistä ovat sisältä aika hapanta murua.

No mutta. Hirret eivät siis näytä kovin kaksisilta sellaisinaan. 

Kuten kuvista näkyy. Jotainhan niille on siis tehtävä.

                             

Olen karsastanut aiemmin valkoisia hirsiseiniä. Enkä oikein tiedä miksi.

No ehkäpä siks että sisustuslehtien ylivalkoiset huoneet ovat saaneet voimaan mut pahoin.

Ja varsinkin happi on loppunu jos nään että komeet hirsiseinät on sutattu umpeen valkoisella, vain ja ainoastaan vallalla olevan trendin takia. En mä kyl tajuu et miks se mua ahistaa. Enkä mä tiiä et ahistaaks se ees enää. Mullahan muuttuu mieli ja maku aika usein. Et voihan se olla just muuttunu nytte.

Horinaa.

No mutta. On sillä valkoisella kuitenkin tässäkin Talossa paikkansa. Kuten happamien hirsiseinien raikastamisessa. Ainakin.

Ja koska mulla on aikalailla kaikkea värikästä kalustetta ja sisustushärpäkettä, ni valkoinen hirsiseinä rauhoittaa ehkäpä sitä sekametelisoppaa mukavasti. 

En tiedä. Mut mä toivon niin.

Verannan hirsiseinä oli ensimmäinen,
jonka uskaltauduin maalaamaan valkoiseksi.

Ihme selittelyä.
No on jotenki pakko perustella ittelleenki että miks mä nyt tähän ryhdyn. Ku ois niitä tärkeempiäkin hommia. Kuten talven huomioiminen. Jos ei haluu nököttää tuvassa nokka jäässä.

Mut voimaa. Saan voimaa siitä, kun saan jonku kohdan miellyttämään omaa silmääni. Sitähän mä tässä nyt haen. Sunnuntai iltana. Ku alko ahistaa.

Ja ehkä mä nykyään sit kuitenki tykkään valkosista hirsiseinistä.
Mieli on siis muuttunut. Horinaa. 

Ihan vain "pientä" vinoutta
tässä kyseisessä seinässä.

Ja näin. Päälle kaatuva seinä ei
näytä enää niin päälle kaatuvalta.

Joo. Ja taas sama homma. Ihan vaan yhen seinän maalaan. Nopee homma. NOT!

Paskat pois jokaisesta raosta ja naulojen nyppiminen. Ja kattolistaki tippu siinä samalla.

Pitänee hoitaa uudet listat tällä viikolla. Ja varmaan maalata toi kattokin, se on ihan hirveen likanen. Ja vastakkainen hirsiseinki ehkä. Sen mä oon petsannu tummalla pähkinällä tasaiseksi.
Kun se oli kans ihan hirveen näkönen.
Tästä saatto nyt taas seurata vähä isompi savotta. TAAS. Domino-efektihommia. Kovin tuttuja.

Hirsiseinästä irronnutta paskaa.
KOLME täyttä
rikkalapiollista tosta
yhestä piskusesta seinästä.

Nyt takas hommiin ni tää seinä saattaa olla aamuun mennessä valmis.

Niinku ei vois ryhtyy näihin puuhiin hyvissä ajoin. No kun ei voi. 

Ku toi perkeleen pimeys laittaa mut aamu-uniseksi.
Jotenki sitä käynnistyy vasta ku aurinko laskee.

Pitänee sitte aamulla kattoa luonnonvalossa, että miltä se näyttää.
Että tuliko tehtyä isompaakin vahinkoa.

Kylmälle kyytiä ja kuumia kylpyjä

Lempipaikkani. Kylpyhuone.

Lempipaikkani Talossa on kylpyhuone, sillä se on laajennusosasta eniten valmis. 

Ja koska siellä on kylpyamme.

Kylpyamme, joka on tavallaan pääsyyllinen siihen, miksi rakentaminen lähti ihan vaan pikkasen lapasesta. 

Talossani ei ollut alunperin kylpyhuonetta lainkaan. Ulkohuussi ja pihasauna toimivat mainiosti vielä ensimmäisinä vuosina, satunnaisesti tapaillessamme.
Kun aloin viihtyä Taloni kanssa enemmän, huomasin haaveilevani kylpyhuoneesta.

Mutta entä kylpyamme? Rakastan kylpemistä. 

Taloni vanhaan osaan (n. 45m2) ei mitenkään saanut rakennettua sellaista kylpyhuonetta jonne amme olisi mahtunut. Sitten se iski. Hulluus.
Päätös siitä että olisi rakennettava jonkinmoinen pieni laajennusosa.
Pieni. Se oli se alkuperäinen ajatus. Toisin kävi.

Kesä saa tulla ikkunoista sisään. Talvi ei.

Tiesin heti haluavani ammeen viereen isot ikkunat. TAI kylpyhuoneeseeni isot ikkunat, joiden viereen saa ammeen.
Mutta niin. Sama se miten päin. Mulla se meni juurikin niin, että kylpyhuone rakentui ammeen ympärille. Ehdottomasti.

Tiesin myös heti, että haluan koko laajennusosaan vanhat ikkunat ja ovet. Sillä haluan lisäosan sulautuvan huomaamattomasti vanhaan Talooni. Pyrin kaikessa siihen, ettei laajennuksen rakennusvuotta huomaa heti ensisilmäyksellä.
Haluan että se henkii kokonaisuudessaan vanhaa aikaa.

Tiesin siis mitä halusin Taloni laajennusosalta. Halusin ja tiesin. Tiesin ja halusin.

Mutta en todellakaan tajunnut mitä kaikkea se tulisi vaatimaan.
Järjen, ajan ja elämän.

Vanhat karmit ja ikkunat ennen lukuisia kunnostusvaiheita ja -tunteja, -päiviä tai jopa -kuukausia.

Etsin sopivia ikkunoita pitkään. Lopulta löysin lähes lottovoitoksi osoittautuneen ilmoituksen. Kuusi karmipakettia ikkunoineen parilla sadalla eurolla.
Myyjä oli vaihtamassa 1800-luvun lopulla rakennettuun kartanoonsa uusia ikkunoita ja oli näin luopumassa vanhoista kulahtaneista, osin rikkinäisistä ikkunoistaan.
Toisen romu on toisen aarre. Myyjä olisi pilkkonut karmit polttopuuksi, jos en olisi ottanut niitä kaikkia. Otin kaikki, vaikka tarve olikin vain neljälle.
En kärsinyt ajatusta palavista komeista kovapuisista karmeista. Tällaisista ikkunallisista karmipaketeista saa maksaa Rakennusapteekissa moninkertaisen summan.
Mulla kävi tuuri. Kerrankin.

Ikkunat olivat aavistuksen suunniteltua isommat, mutta tuskaisten etsintöjen jälkeen ajattelin, että olkoot. Onpahan sitten persoonalliset.
Ja nyt en vaihtaisi pois. Ne sopivat omaan silmääni täydellisesti, vaikka eivät suomalaista rakennusperinnettä noudatakaan.
Mut mitä sitten.

Karmien ja ikkunoiden kunnostus on oma lukunsa. Kiroilen joskus toiste niistä.
Nyt kun ei juuri kiroilututa. Tunnelma on leppoisan lempeä kuuman kylvyn jäljiltä.
Kuumasta kylvystä on tosin paljon mukavampi nousta ylös, jos kylpyhuoneen ikkunoista ei huuda pakkanen sisään.

Ikkunan ja karmin rako toimii Taloni ilmastoinnin korvausilman lähteenä.
Takuulla raikasta huoneilmaa.

Vanhat ikkunat ovat kauniita ja ne toimivat Talon luonnollisen ilmastoinnin korvausilman lähteenä. Talveksi ne on kuitenkin tilkittävä. Sillä muuten kylään tulevat viima ja vilu. Ja ne eivät totisesti ole tervetulleita tähän Taloon.

Tilkitsemiseen käytän pellavanauhaa ja ikkunapaperia. Pellavanauha voi kuulostaa hifistelyltä. Mutta koska sain sitä ison rullan alle kympillä, niin sillä teen.
Lisäksi, sehän ei ole mitään kertakäyttötavaraa. Samoilla nauhoilla taistellaan useampi talvi, uskoisin.

Ystäväni on käyttänyt pumpulia samaan tarkoitukseen ja on kuulemma toiminut moitteetta sekin. Luulisin ettei materiaalilla ole sinänsä väliä, kunhan se hengittää ja sen saa tilkattua napakasti rakoihin.

Pellavanauhaa ja ikkunapaperia.

Leikkaan nauhan puoliksi,
sillä ikkunani rakoihin tämä riittää.

Tylsä puukko toimii oivasti tilkkauksessa.

Tilkitty rako. Pellava ei saa pullottaa raoista. Jos näin on,
paperi ei liimaudu tarpeeksi tiiviiksi.

Liimapaperi kastellaan...

Lopuksi painellaan liika kosteus pois.
Näin paperi liimautuu hyvin.

...ja kevyesti painamalla liimataan
pellavanauhalla tilkityn raon päälle.

Valmista! Ilmastointi on niin sanotusti käännetty talvi-modeen.
Ei vedä!

Appelsiinipuun yksi ainokainen hedelmä.

Noin. Nyt kelpaa taas nauttia kuumista kylvyistä ilman tuulen ujellusta. Myös appelsiinipuulla on kotoisampaa.
Hän muutti Talooni viime keväänä Espanjasta.
Autolla matkustimme yhdessä Euroopan halki tänne kylmyyteen.
Nyt jännitämme kuinka hän selviää ensimmäisestä oikeasta talvestaan.
Meissä on paljon samaa.
Rakastamme valoa, aurinkoa ja lämpöä.
Ja se saakin taas miettimään.
Että miten helvetissä me päädyttiin tänne pimeän ja kylmän valtakuntaan?

Vittumaisen viiman välikuolema

Talo sijaitsee peltoaukeaman vieressä, kalliolla. Kylmillä keleillä viima puhaltaa pellolta voimalla Talon takaosan kylkeen.

Talvi ja viima yllättivät. Tänäkin vuonna.

Talon laajennus takapihan puolelta

Tärkeimmät ensin. Tarkoittaa sitä, että kun minun elämässäni on toki muutakin kuin tämä hiton Talo. Näinpä Talossa on monta epävalmista kohtaa. Kuten kuvasta näkyy.

Milloin loppui maali kesken. Milloin aika. Milloin olosuhteiden pakosta on ryhdyttävä toisiin puuhiin. 

Olosuhteet, kuten talvi.

Salin perällä on takaovi, josta kulku tulevalle terassille ja puutarhaan. 

Kesällä unelma. Talvella ovi. 

Ovi, josta vetää.

Talvi siis tuli hyytävänä viimana tilkitsemättömistä raoista sisään. Ja näin syntyinkin inspiraatio. Eli pakko tehdä ovien karmien raoille jotain.

Tilkitä, eristää ja tehdä smyygit ovien väleihin ja kynnys samaan hintaan.

Karmien välit vielä eristämättä

Olen todennut pellavariveen toimivan parhaiten kun sitä kiertää itsensä ympäri napakaksi patukaksi.

Sinne meni. Siitä sait. Vittumaisen viiman välikuolema! Ovien osalta.

Karmipuun ja runkopuun väliin työnsin tiukalle kierrettyä pellavarivettä. Tylsä puukko toimii loistavasti apuna riveen tilkkaamiseen. Niin, tähän hommaan voisi tietenkin käyttää uretaanivaahtoa. Jos haluaisi helpottaa työtään. Mutta kun on periaate. Haluan käyttää mahdollisimman paljon luonnonmateriaaleja. Varmaan tosi typerä fiksaatio. Se on yksi iso syy siihen, että olen rakentanut tätä hiton laajennusta jo viisi vuotta. Hullu.

Raksamuija-looks. Maalia nenässä, epätoivo silmissä.

Kaiken lisäksi enhän mä edes tiedä kuinka tämä kaikki tulisi tehdä oikeaoppisesti. Ei kuulu tyyliin, persoonaan. Jokin vamma päässä, kun on pakko aina opetella ja pähkäillä asiat ite. Toki luen paljon netistä ja kirjoista vinkkejä mutta tapani selviytyä, muutenkin elämästä, on miettiä eka ite.

En myöskään väitä, että tämä olisi oikea tai väärä tapa. Tämä on mun tapani. Ja monesti huomaan lopulta tehneeni tyhmästi, väärin ja epätoimivasti. Sitten teen uudelleen vähemmän tyhmästi. Ja joskus lopulta onnistun. Näin opin parhaiten. Ja tässä taas yksi syy, miksi olen rakentanut jo viisi vuotta.

Mutta joo. Meni horinaksi. Takaisin siihen, miten tapoin viiman Taloni takaovista.

Ulko- ja sisäovien karmien väliin ekovillaa. Yläosan smyygilauta paikoillaan.

Kuten kuvasta näkyy karmien syvyys on sentin liikaa. Eli oven ja karmin väliin jää sentin rako. Koska siitä nyt vaan tuli liian syvä. Mittavirhe. Ja kyllä vitutti. 

Pohdin hetken uusien karmipuiden tekemistä. Hetken. Mutta päätin, että rako on helpompi korjata tekemällä smyygilaudoista sentin leveämmät, jolloin tuo rako menee kätevästi umpeen. 

Minun tapani. Jos tämä keino ei osoittaudu hyväksi, korjaan sen hyväksi. Katsotaan kuinka käy. 

Ei ole eka kerta tällä menetelmällä.

Erottamat. Villasaha ja kivi.

Villasaha on kallis, mutta välttämätön työkalu. Sitä kannattaa teroittaa usein. Tällöin villan leikkaamiseen kuluu vähemmän kirosanoja.

Itse teroitan sahan vanhalla teroituskivellä, jolle on joku muukin sana. Mutta en nyt muista sitä.

Kun puhun villasta, tarkoitan aina luonnollisestikin ekovillaa. Vihaan lasivillaa. Eikä se sovellu puurakentamiseen. Olen nähnyt omin silmin hirren ja lasivillan kemian. Sen kemian nimi on lahovaurio.

Noin. Villalla vuorasin kaiken mahdollisen raon karmien väleissä.

Smyygilaudat paikoilleen ja valmista.

R.I.P. takaoven vittumainen viima.

Tosin. Se sama viima pääsee vielä monesta muusta raosta Talooni.

Että taistelu jatkuu. 

Silti. Yksi taistelu vähemmän.

Ovien kunnostus oli omanlainen projektinsa, sotansa. Eivätkä ne vielä ole edes valmiit pinnoiltaan. Kuten näkyy. Koska niitä kunnostaessa tuli jotain tärkeämpää tehtävää. Jätin ne odottamaan parempaa hetkeä. 

Olosuhteiden pakosta. Palaan tähän joskus. Kun aika koittaa.

Tahko! Se terotuskivi on tahkokivi.