Voi vi**u. Hirsiseinästä tuli pinkki!

Niin.

Viitisen vuotta oon kattellu köökin rumia hirsiseiniä. Jotenki hirmu tunkkanen fiilis.

Sitte mä tartuin siihen liidun valkoiseen maalitonkkaan.

En sen pitänyt näin mennä.

Kun mä ja Talo löysimme toisemme, hänet oli remontoitu rumaksi. 

Siis mun mielestä.

En ees oikeen ymmärrä miten saatoin ihastua siihen, sillä se ei näyttänyt yhtään siltä mistä mä pidän. Mut joku henki siinä kuiski. Kiusan henki noitui.
Todennäköisesti. Varmasti näin.

Ensinnäkin. Kaikki seinät oli levytetty umpeen, lattiat laminoitu ja joka rakoon tungettu kumimaista rakennusmassaa. 

Seinien välissä lasivillaa ja muovia. 

Nämä ovat osasyyllisiä siihen, miksi hirsiseinät ovat päässeet niin huonoon happeen. Happeen nimenomaan. Eli hapettomuuteen.

Hirsien pahin vihollinen on lasivillan ja muovin liitto. Hirren kuolema. Laho.

Hirsien väleistä oon putsannut  ja löytänyt vaikka mitä.
Kalsareista kolikoihin.

Ensimmäisinä vuosina revin köökistä seinät auki ja jätin kaksi niistä hirrelle. 

Tuskailin hirsien huonokuntoisuutta ja rumuutta.

Valkoinen maali hirsiseinille ei kuitenkaan ollut mielessäni vaihtoehto.
Pelkäsin kylmyyttä, liian kolkkoa ja steriiliä vaikutelmaa.

Toisen seinän käsittelin tummalla petsillä, piilottaakseni ruman pinnan ja lahovaurioiden jäljet.
Se vaikutti ihan asialliselta ratkaisulta. Hetken.

Ajan kuluessa sekin alkoi vaivata silmääni. Tunkkaisuus oli edelleen läsnä.

Viitisen vuotta tuskailin.
Sitten eräänä sunnuntai iltana, ahistuksen ollessa jo maksimaalista tasoa, tartuin siiheen valkoiseen maalitonkkaan. 

Maalasin yhden käsittelemättömän ruman seinän.

Rakastuin. Täydellistä. Tätä lisää kiitos.

Valkoinen hirsiseinä. En olisi itsestäni uskonut.

Omia muinaisia, juurtuneita mielipiteitä kannattaa siis haastaa.

Koko seinän olemus ikäänkuin ryhdistyi. Suoristui.

Valkoinen hirsiseinä voitti näin mut puolelleen.
No mistäs seuraavaksi sitte.
No tietty pitää maalata loputkin hirsipinnat. Eli ne, jotka on petsattu tummiksi. Ööö...

Hmmm...voi ny helvetti.

Anti-Strömsö momenttihan siitä seurasi. 

Voi perse. 

Se tumma petsihän sitte muutti liidun valkean maalin vaaleanpunaiseksi. 
Pinkiksi. 

Voi helvetti. Pinkki hirsiseinä on mulle jo aivan liikaa. 

Vastahan mä myönnyin siihen valkoiseen.

Alhaalla yksi kerros
VALKOISTA maalia, yllä kaksi.

Pinkkihän se. Edelleen.

Taistelu jatkuu. Nyt seinässä on kaksi kerrosta maalia. Toivottavasti se kolmannella taittuu.
Jos ei, niin sitten pitää hankkia jotain vähän vihreeseen taittavaa valkoista. Ehkä. Emmä tiiä.
Mitä useamman kerroksen maalia hirren pintaan länttään, sen kömpelömmän näköiseksi se menee. Maalin kerrokset kuristavat hirren kauniin muotokielen olemattomiin. 

Mut parempi sekin kuin pinkki. Mut. Voi vittuperkelesaatana.
Miks tää ei nyt ois voinu vaa mennä kerralla maaliin?
Maaliin valkoiseen.

Ja sitte vielä.

Nythän mun on itseasiassa maalattava vähän noita muitakin köökin seiniä.
Sisustettava vähän uudelleen. 

Muutettava huonekalujen järjestystä. Että tuota.

Tässä köökki-projektissahan taitaa mennä tän viikon kaikki illat. Ja viikonloppu.

Tää viikko kun olis ollut mitä mainiointa saattaa laajuennusosan salia valmiimmaks talven pakkasia ajatellen. Tehä niitä OIKEITA raksahommia, eikä tämmöstä fakin visuaalista fiksailua ja tussarointia. Säätöä ja sössimistä.

Mutku.
Nyt tässä vaan kävi näin. Enhän mä oo koskaan järjellä edenny.
Fiiliksella ja intuitiolla. Inspiraatio on nyt köökin laitossa. Ei pysty nyt muuhun.

Köökki on saatava kivaksi vaikka taikomalla.

No just näin.

Niin, että mitenkä ihminen voi rakentaa yhtä helvetin yksinkertasta ja suhteellisen pientä laajennusosaa piskuseen Talonraatoon viis vuotta. 

No just näin.